Kännykkäisessä kulttuurissamme kynällä kirjoittaminen on menettänyt valta-asemansa myös lasten tavassa kirjoittaa. Kaunokirjoitus on jäänyt erityisharrastukseksi. Opetus painottuu tekstaukseen ja uudessa opetussuunnitelmassa “tavoitteena oli vapauttaa käsialan opetus pakollisista sidoksista ja vahvistaa persoonallisen käsialan kehittymistä”, (Opetushallituksen blogi, 4.2.2015).
Vielä vuonna 2000 Pohjoismainen käsinkirjoittamisen ideointiryhmä kirjoitti, että “Käsin kirjoitettaessa mukana on koko ihminen: aivot, sydän, kädet.“ Heidän ohjeistuksensa mukaan pitää edetä käsinkirjoittamisharjoittelussa vaiheittain, alkaen tekstaustyyppisestä ja edeten siitä kirjainmuotojen sitomiseen toisiinsa.
Ajatusta perusteltiin kehitysneurobiologialla: “jos lapsi yrittää liian varhain sitoa kirjaimia toisiinsa, yritykset voivat vaikeuttaa hyvän kirjoitusotteen, vaivattoman kirjoitusliikkeen ja hyvän työskentelyasennon vakiintumista. Tyyppikirjoitus ilman silmukoita on yleisimmin käytetty kirjoitusmalli Pohjoismaissa ja keskustelu siitä, tarvitaanko silmukoita vai ei, on itse asiassa taaksepäin menoa ja on vain jarruttanut kehitystä.” (emt., 2000)
Pohjoismaat eivät ole ainoita, missä kaunokirjoittamisen ja tekstaamisen etuja ja haittoja on pohdittu. Useissa länsimaissa kirjoittaminen alkaa tekstaustyyppisesti ja etenee siitä sidostettuun kirjoittamiseen (esim. Hollanti, Ranska). Italiassa kaunokirjoituksen opettamisen ajankohta on opettajien oman päätösvallan alla. Opettajat tarvitsisivat tutkimustietoa valintojensa tueksi.
Myös Kanadassa on ollut hyvin vaihtelevia käytäntöjä. Täma antoi Morinille kumppaneineen (2012) mahdollisuuden tutkia erilaisten käsinkirjoitusopetusten vaikutuksia. Yli 700 tokaluokkalaisen otoksella tarkasteltiin kolmea ryhmää (vain kauno, tekstauksesta kaunoon, vain tekstaus) ja heidän kehitystään. Kaunoryhmässä kirjoitusnopeus kehittyi hitaimmin, mutta heidän sanan- ja kieliopillinen tuottamisensa oli kahta muuta ryhmää parempaa. Missä määrin opettajat olivat panostaneet kirjoitusmotoriikan opettamiseen jäi kuitenkin tutkimuksessa epävarmaksi yksityiskohdaksi.
Tekstauksen opettamista ennen kaunokirjoitusta tai kaunokirjoituksen yksinkertaistamista tekstauksen kaltaiseksi on perusteltu sen helppoudella ja lasten motoris-spatiaalisten taitojen kehityksellä. Italialainen tutkimusryhmä (Semeraro, ym., 2019) haastavat tuoreessa tutkimuksessaan tämän näkökulman. Pienten lasten piirtämisen kehityksessä on havaittavissa, että jatkuvien liikkeiden tuottaminen on heille huomattavasti helpompaa kuin yksittäisten, katkonaisten liikkeiden. Sama havainto on tehty niiden lasten kohdalla, joilla on kirjoitusmotorisia vaikeuksia.
Semeraro (ym., 2019) yhdistävät tämän pikkuaivojen kehitykseen. Hienomotorinen tarkkuus edellyttää pikkuaivoja, joiden kehitys jatkuu murrosikään. Jatkuvien liikkeiden koordinaation kontrolli on helpompaa kuin yksittäisten, katkonaisten liikkeiden. He spekuloivat, että tekstauksessa on suuremmat vaatimukset tahdonalaiselle kontrollille kuin jatkuvaan liikkeeseen perustuvassa kaunokirjoituksessa. Tämä voisi näyttäytyä kaunokirjoituksen harjoittelun etuna tekstauskeskeisempään opetukseen nähden. Vähäisempi motorisen kontrollin vaatima osuus huomiosta vapauttaisi mieltä sisällön miettimiseen.
Tutkimuksessaan he jakoivat 141 kuusivuotiasta lasta kahteen ryhmään. Toinen ryhmä harjoitteli kaunokirjoituksen kirjoitusmotoriikkaa ja toinen ryhmä eteni Italiassa tavanomaisempaan tapaan tekstauksesta kaunoon. Molemmissa harjoittelu toteutettiin osana kouluopetusta yhdeksän kuukauden aikana (keskimäärin 70 min viikossa).
Tulokset olivat selkeitä. Kaunokirjoitusryhmä, jossa keskityttiin systemaattisen kirjoitusmotorisen taidon opetteluun, kehittyi enemmän sekä kirjoittamisessa että lukemisessa. Olennainen tulos oli, että kehitys lukutaidossa oli yhteydessä motorisen kirjoitustaidon kehitykseen.
Semeraron ja kumppaneiden tutkimus ei sano, että kaunokirjoitus pitäisi palauttaa kouluihin. Tutkimuksessa oli kaksi ryhmää, joista toisessa harjoiteltiin yhtä kirjoitusmotorista suoritusta ja toisessa useampia. Yhden harjoittelu oli tehokkaampaa kuin useamman. Tulos kuitenkin osoittaa, että kaunokirjoituksesta tekstaukseen siirtymisen perustelut eivät välttämättä olleet tutkimuspohjaltaan kovinkaan tukevia. Tutkimusta parhaista pedagogisista ratkaisuista ja käsinkirjoittamisen tyyleistä tarvitaan edelleen.
Tutkimuksen ydinviesti on siinä, että kirjoitusmotoriikkaan ja kirjainten spatiaalisten muotojen ohjattuun harjoitteluun kannattaa opetuksen alussa panostaa merkittävästi. Tällaisen systemaattisen harjoittelun mahdollista vain, jos opettajilla on käytettävissään selkeät mallit siitä, miten harjoittelu toteutetaan ja mallit siitä, miten ja millaisia kirjainmuotoja harjoitellaan. Tähän kaikille yhtenäisen mallin opetukseen panostaminen on aika tavalla erilainen ajatus kuin alussa mainitun OPH:n blogikirjoituksen henki persoonallinen tyylin tukemisesta. Se kehittyy parhaiten vasta sen jälkeen, kun systemaattisesti harjoiteltu automatiikka on riittävästi hallussa.
Mitä automaattisempi motorinen suoritus on, sitä vähemmän huomiosta se varastaa ja tilaa jää sisällön miettimiselle. Tämä koskee niin kynällä kuin näppäimistöllä kirjoittamista. Tekniikan harjoittelemiseen käytetyt tunnit maksavat itsensä takaisin hyvinkin nopeasti.
Viitteet
Morin, M. F., Lavoie, N., & Montésinos-Gelet, I. (2012). The effects of manuscript, cursive or manuscript/cursive styles on writing development in Grade 2. Language and literacy, 14(1), 110-124.
Semeraro C, Coppola G, Cassibba R, Lucangeli D (2019) Teaching of cursive writing in the first year of primary school: Effect on reading and writing skills. PLoS ONE 14(2): e0209978.